Olen syntynyt 1976 Vantaalla ja seikkailin ensimmäiset vuoteni Korson Ankkalammen tuntumassa. Muutimme Nurmijärvelle Valkjärven rannalle, ja kun kaverit hankkivat monkey mopon niin minä karautin islanninhevosella. Kulki muuten yhtä hyvin!

Koiria meillä on ollut aina, mutta afgaanin ja saksanpaimenkoiran jälkeen äitini päätti, että ei enää yhtäkään isoa koiraa. Niinpä meille tuli 80-luvun lopulla papillonnarttu. Myöhemmin se teki yhden pienen ja suloisen valko-punaisen pojan, joka jäi kotiin. Sittemmin rotu vaihtui villakoiraksi, mutta perhonen oli jättänyt lähtemättömät jälkensä..

Elämä vei pitkin Suomea, suoritin lukion ja siinä jossain välissä hevosenhoitajatutkinnon Hämeenkyrössä. Vuonna -99 asuin Tampereella ja olin saanut opiskelupaikan ammattikorkeakouluun, kun päätinkin lähteä Pohjois-Karjalaan. Tuttuihin maisemiin joissa lapsena vietin kaikki lomani, kun olin mummolassa. Pikainen suunnitelmien muutos, agrologin tutkinto vaikutti mielenkiintoisemmalta kuin tradenomin. Ainakin pääsisi maata kaivamaan ja nimike olisi melkein sama kuin arkeologi, yksi lapsuuden unelma-ammateista. (Haaveena tosin oli ollut myös biologin ja eläinlääkärin ura).

Ammattikorkeakouluopintojen kuluessa kämppäkaveriini Eijaan ja minuun iski hirmuinen koirakuume. Eijan dobberiuros oli pitänyt lopettaa ja minulla hoidossa ollut kääpiövillisuros palasi takaisin äidilleni. Kulutimme luvattoman paljon aikaa netissä surffailuun ja sukujen selvittelyyn. Rotukin taisi molemmilla olla hakusessa, vaikka loppujen lopuksi valinta oli aivan selvä.

Niin sitten kävi, että hain Kajaanista Johannalta pienen karvakerän, Vidan. Eija taas sai lähes samaan aikaan Kuusankoskelta punaisen nahkakääryleen, kääpiöpinseriuros Urkin. Opiskelija-asunto täyttyi pissapapereista ja koirien leluista. Pennuilla oli ratkiriemukasta ja muut asukkaat olivat näköjään tottuneet jo ihan kaikkeen, kun jaksoivat tämänkin tempauksen.

Aikaa kului ja opinnot Koivikolla suoritettiin loppuun. Eija muutti takaisin Kausalaan ja minä jäin Kiteelle. Koiramäärä alkoi molemmilla saman tien lisääntymään, olihan pohjatyötä tehty jo opiskeluaikana ahkerasti. Paluuta takaisin ei taida enää olla, niin on vienyt tämä harrastus mukanaan.

Asun nyt kolmatta vuotta täällä maaseudun rauhassa koiralauman ja miehen kanssa. Kevättalvella 2007 sanoin hyvästit rakkaalle hevoselleni, joka oli kulkenut kanssani yhteistä matkaa jo 16 vuotta. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. On vain luotettava ja oltava avoin mahdollisuuksille.

Tiia Peura 14.8.2007